perjantai 14. heinäkuuta 2017

Se ylitsepääsemätön uupumus kun jokaiseen päivään herää valmiiksi väsyneenä

Mikä siinä on, kun tulee äidiksi, suhun pitäISI iskeä semmoinen aina on pakko jaksaa - asenne, jos erehdyt ääneen sanomaan että voimat on lopussa, sun olISI pitänyt osata ennen lasten tekoa ajatella  ja tiedostaa se ettei elämä ole aina helppoa ( OH REALLY !? ) ja silti vaan pitäISI jaksaa puskea eteenpäin vaikka väkisin, koska jos sä heittäydyt laiskaksi ja saamattomaksi vaan siksi että et muka jaksa edes vähän panostaa ja nähdä vaivaa itseesi, lapsiisi, kotiisi, puolisoosi, ehkä myös kotieläimiin joita olet ihan itse päättänyt hankkia, se on niin yksinkertaista että olet huono ja laiska, piste !

Mä oon itsestäni huomannut että en uskalla, en pysty sanoa ääneen että olen tosi väsynyt, etenkään näin kun se väsymys ei ole sitä kuinka paljon ja kuinka hyvin nukun, vaan sitä miten huonot mun henkiset voimat just nyt on, joka päivä mua itkettää ajatuskin siitä miten paljon enemmän pitäISI nähdä vaivaa että koti on nätti, kaapissa ruokaa, lapsilla ollut mukava tapahtumarikas päivä ja siinä samassa on itsestään pitänyt huolen että mieli ja olemus on hyvä, kuten myös sitten puolison tullessa töistä kotiin, että jaksaa häntä myös huomioida, tokihan kaikki tämä tai joku osa näistä tapahtuu panoksesta riippuen päivittäin, mutta se että miten hyväksyttyjä suorituksia, ja se että mistä on tingitty, onko se ruoanlaitto kun on menty sieltä mistä aita on matalin ja nopeutettu ja helpotettu hommaa eineksillä, vai se että jättänyt itsestään huolen pitämisen minimiin ja vetänyt aamulla eiliset vaatteet päälle joista huomaat päikkäriaikaan että nehän olisi illalla pitänyt viedä pesuun, vai sitä että sua hävettää iltasella itsellesi myöntää että tekisi mieli koko perheelle sanoa että nautitaan yhdessä vartin hiljaisuus kun kaikilla on asiaa samaan aikaan toisilleen, eikä itse enää millään löytäisi energiaa avata suuta kertoakseen päivästä sen enempää kuin käyttää enää korviakaan muuta kuin koristeena. 

Jaa että mitä on tapahtunut ?

Samalla kaikki kun ei myöskään yhtään mitään, ihmisen mieli kun ei ole niin yksinkertainen. Kyllä, mä olen siinä samassa ihminen kun olen myös äiti, ja puoliso, ystävä, sisko ja mitä kaikkia titteleitä nyt onkaan, mutta siis minä olen myös minä. Minä olen sellainen ihminen että vaikka yleensä jaksan kaikesta etsiä ja löytää ne positiiviset puolet, ja luonnollisesti keskityn mieluummin niihin kuin negatiivisiin, mutta kuitenkin mun energialla on myös rajansa, mun mieli ei tarvitse erityisiä tapahtumia tmv ollakseen hyvä tai huono, vaikka tietysti kaikki vaikuttaa kaikkeen, tuli siis vaan siitä  mieleen että kun aloin pohtimaan miten ihmiset yleensä kommentoi kun kertoo että on paha mieli tai paha olla, että kuinka monesti vastaus tähän onkaan " mitä on tapahtunut ", jota toki kyllä en voi kieltää itsekään ikinä käyttäneeni, ehkäpä olenkin, mutta joissain tilanteissa se voi ihmistä, ainakin minua masentaa ehkä entisestään kun siihen ei ole suoraa vastausta, sama kun joskus toisinaan " mitä kuuluu "- kysymys !

Miksi mä korostin tuolta joukosta -isi sanat, kuka tietää ? 

Mua itseäni ahdistaa jos itse puhun siihen malliin mitä pitäISI saada aikaiseksi, mitä pitäISI olla, ja muut -ISIt, hitto, miksi muka ? Kuka käskee, komentaa ja pakottaa ? Mä oon aika monesti kertonut ( luetaan siis "itkenyt" ) puolisolleni tuota kuinka joskus joku ruoan laitto, sängystä nouseminen, pukeminen jne ihan perus hommat tuntuu vastenmieliseltä, ylitsepääsemättömältä, aivan liikaa energiaa vievältä, joten kun päivän pakolliset on hoidettu ( ruokaa siis pitÄÄ olla ainakin lapsille joka päivä, ja sängystä nousta ylös yms, ne pitäISI - hommat voi todennäköisesti odottaa joko siihen että ne pitÄÄ tehdä tai siihen että ne haluaa saada tehdyksi ), ni loput mitä jaksaa tehdä, on ylimääräistä. Kuten sanottu, mä olen tosi väsynyt, enkä nyt osaa fiksusti ajatella kirjoittamaani että onko missään tässä oikeastaan edes mitään järkeä. 

Koska mä en halua olla NegatiiviNelli, aion tähän samaan kertoa että kyllä syksyllä on luvassa myöskin kaikkea aika ihanaa, mm lasten päivähoito muuttuu täysipäiväiseksi ja jokapäiväiseksi, tätä lapset odottaa jo kovasti, ja valehtelisin jos en sanois että niin minäkin ! Ja mulla alkaa opiskelut, josta oon ihan täydellisen innoissani, nyt vaan toki ikävää todeta se että mun kesä on mennyt oikeastaan siinä että odotan vaan syksyä kun pääsee vähän eri tavalla vihdoin keskittymään itsekkäästi vain itseensä ja puoliso pääsee tai joutuu tuohon päikkyilyyn vähän eri tavalla myös osallistumaan kun tähän asti minä kotona ollessa olen hoitanut kaiken. 

Nyt viikonloppuna juhlitaan tän mun esikoisen 4v juhlia, joten muutamat "ylimääräiset" pitää-jutut mulla vielä tälle päivälle, ja sit onkin jo viikonloppu ja voi todeta että tämä viikko on hujahtanut ennätysnopeasti vaikka väsymys meinaakin nujertaa !

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

" onko tänään päiväkotipäivä ? "

Niin se alkoi meilläkin, päiväkoti nimittäin.

Rupesin päiväkotipaikkoja hakemaan tytöille syksyllä ihan rehellisesti siitä syystä alkuun että itsellä jaksaminen alkaa olemaan lopussa, se että omille ajatuksille ei ole tilaa tai aikaa, raskas viime vuosi teki siinä kyllä myös osansa, vaikkakin toki sekin painoi kovasti että tiesin tuolle uhmistelijalle tekevän hyvää että pääsee ikätovereiden joukkoon touhuumaan ja luomaan ystävyyssuhteita. Toki, koska puhunut jo kauan että mahdollisimman kauan haluan lasten kanssa olla kotona, etenkin pienemmän kannalta käynyt välillä mielessä harmi että todellako puolitoista vuotiaana päiväkotiin kun olisin halunnut kauan olla kotiäitinä, mutta nyt kun hoitoon on vähän ehditty tutustumaan, tehtiin kyllä oikea päätös.

Ensimmäinen tutustumispäivä jännitti kovasti ihan sen takia kun tuota isompaa jännitti myös kovasti, pelkäsin että koska itkee äitin perään niin että pienemmän ryhmästä täytyy livistää toista lohduttamaan että ei mitään hätää, mutta äiti kun poistui paikalta, paineli neiti touhuihin mukaan, ja päivän puolivälissä kun kävin moikkaa, kehuikin että hänellä on tosi kivaa 😍

Pienemmän ryhmässä olin tosiaan ekan päivän mukana, pienempi oli niin jo menossa muiden perään, ettei äitiä kaivattu lainkaan kuin vasta sitten ulkoleikeissä kun ei tuo neiti siedä lunta ollenkaan :D mutta tosi hienosti meni pienemmälläkin ensimmäinen päivä !

Kaksi kotipäivää välissä, isompi tietty molempina aamuina kysyi että mennäänkö taas päiväkotiin ja harmia havaittavissa kun kerrottiin että ei vielä tänään, ja mikä into voi pienen ihmisen kasvoilla olla torstaiaamuna kun käydään sängystä herättelemässä että lähdetään päiväkotiin että ehditään aamupalalle, valehtelematta alle 5min siitä kun neitiä heräteltiin siihen kun neiti oli päivävaatteet pukenut päälle " joko mennään " :D

Torstai olikin sitten tyttöjen ensimmäinen päikkypäivä ilman äitiä, ja voi että miten hyvin menikään !! Meidän ujopiimä on ehtinyt jo luoda useita ystävyyssuhteita, vähän kuulemma jännittää yhdessä laulaminen, mutta siellä se menee muiden mukana 😍 Kotiin lähtiessä halaa koko ryhmänsä läpi kun sanotaan heipat ❤❤

Ja pienenpi talon pienimpänä valloittaa sydämiä ❤ Hellyyttävää hakea sieltä omalta ruokailupaikalta kotiin kun jo rutiininomaisesti ominpäin lähtee pesee käsiä ja naamaa ja käymään potalla ennen kuin viedään äiti sinne omalle lokerolle hakee ulkovaatteita päälle ❤

Super hienosti siis alkanut, ja äitiä jännitti aivan turhaan ! ❤

Itsellä onkin sitten seuraava askel lähteä hakemaan koulupaikkaa, johon, opiskeluun olisikin motivaatio kovimmillaan ! 👌